Blogitauko on ohi, ainakin toistaiseksi. Paljon on syksyyn synkkyyttä mahtunut, mutta pohjalta on suunta vain ylöspäin. Lunta odotellaan, valoa tuodaan tupaan kynttilöillä ja koetetaan pienillä mukavilla asioilla luoda elämään uusia rutiineja, auringonsäteitä risukasaan.

Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, avioero on takana. Koville ottaa 9,5 vuoden yhdessäolotaipaleen jälkeen, mutta eiköhän tämä vielä joskus iloksi muutu. Miehen kanssa olemme edelleen hyvissä väleissä, melkeinpä paremmin menee nyt kavereina kuin ennen parisuhteessa. Uutta miestä ei ole kuvioissa eikä tule pitkään aikaan olemaankaan (jos koskaan), nyt on otettava aikaa itselle ja opeteltava elämään yksin sekä saatava arki luistamaan lasten kanssa. Pienin askelin eteenpäin.

Lapset ovat suhtautuneet alkujärkytyksen jälkeen eroon yllättävän hyvin. Tuntuu että koko sakki on kasvanut syksyn aikana enemmän kuin viimeisen vuoden aikana! Kyllähän se väkisin vaikuttaa lapsiinkin. Neidin koulu on onneksi mennyt hyvin, ensimmäinen koekin tuli näytille täysin pistein! Varsinkin matematiikka kiinnostaa nuorta tyttöä kovasti, lukeminen on myös pop. Kirjoitusta harjoitellaan päivittäin ja saihan Milli 7-vuotissynttärilahjaksi myös päiväkirjan omien salaisuuksien rustausta varten. Veljet ihailevat isosiskoaan, isompi pojista on kiinnostunut kirjoittamisesta ja harjoittelee taitojaan salaa. 6-vuotissynttärit lähestyy kovaa vauhtia ja ensi syksynä olisi eskariin meno edessä. Poika odottaa sitä kuin kuuta nousevaa! Täpä puolestaan on kasvanut "isoksi pojaksi", enää ei saa edes äiti sanoa vauvaksi... vaikka taitaapa tuo nuorimmainen jokaisen äidin silmissä olla ainainen vauva ;)

Koiramäärä kutistui huushollissamme kahteen. 4,5- ja 1,5-vuotiaat neitoset jäivät minulle, kun isäntä otti huostaansa 6- ja 8-vuotiaat rouvakoirat. Jako meni kivuttomasti, sillä nämä juniorit ovat koko ajan olleet enemmän "minun koiriani" vanhempien ollessa isännän. Hieman tuntuu koti tyhjälle näiden otusten kanssa, mutta omat voimavarani huomioiden tässä on ihan riittävästi hommaa nytkin. Terapiakoirien virkaa saavat tytöt toimittaa, jopa kaatosateessa lenkkeily kohottaa omaa matalaa mielialaani kun tunnen tekeväni jotain tärkeää. Ja nuo ikuisesti heiluvat hännät ovat sitä parasta hymyn aihetta :) Enpä osaisi kuvitella elämää ilman huiskuhäntiä.

Tällaista tänne kuuluu näin sateisena marraskuun päivänä. Mielenkiinnolla odotan, ovatko kaikki blogini seuraajat kadonneet pitkäksi venähtäneen tauon aikana vai löytävätkö takaisin salasanan kadottua...