Sairaalassa vierähti sitten pidempi tovi kun arvelinkaan. Vähän aikaa sitten kotiuduimme Täpsän kanssa ja heti viipotti jäbä leikkeihinsä sisarusten kanssa, taisipa käydä aika pitkäksi sairaalassa tylsän äidin seurassa.

Lauantaina saavuimme siis päivystykseen klo 16.30 maissa ja vastaanottava hoitaja totesi heti, että jonot ovat piiiitkät (yhteensä 30 potilasta jonossa, tokihan lapset otetaan ensin) ja että on varauduttava odottamaan. Tämän tosin olin jo aavistellutkin ja varasin Täpälle mukaan muutaman purkin maitoa sekä paljon leluja ja rattaat. Poika nukkuikin pienen tovin ennen lääkärille pääsyä kärreissään joten niiden mukaanotto oli hyvä asia! Yhteensä jonotimme 1,5 tuntia mikä oli lyhyt aika verrattuna esimerkiksi vanhemmanpuoleiseen herraan, joka joutui odottamaan yli 7 tuntia, ennenkuin pääsi edes lääkärin tarkastettavaksi...

Ystävällinen naislääkäri sitten tutki pojan, kuunteli keuhkot, kurkkasi korvat ja totesi, että onpa kovasti nuutuneen ja kipeän oloinen lapsi. Varsinaista keuhkokuumeeseen liittyvää rohinaa ei kuulunut, mutta tätä "tavallista" rahinaa kylläkin mitä kotona hoidamme Ventolinella. Niinpä lääkäri määräsi spiralla annettavaksi jotain lääkettä (nimeä en muista) sekä Panadolia kuumeeseen. Menimme hoitajan huoneeseen, jossa alkoikin varsinainen tahtojen taistelu maskin ja rimpuilevan pojan kanssa. Lopulta Täpsä antoi periksi ja nyyhkyttäen hengitteli lopun lääkkeen kaikkensa antaneena. Ensimmäinen kerta tahtoo kuulemma olla pahin ja tämänikäiset muutenkin hankalia "asiakkaita", mikäli eivät ole tottuneet. Pääasia kuitenkin että lääke saatiin annettua, tosin vastaavaa hyötyä siitä ei loppujen lopuksi ollut.

Lääkärin määräyksestä menimme seuraavaksi näytteenottoon pientä verenkuvaa varten. Täpsä-parka oli niin väsynyt taistelusta spiraa vastaan, ettei inahtanutkaan verinäytettä otettaessa, vaikkei kyynärtaivetta oltu edes puudutettu. Palkkioksi poika sai hienon tarran reippaasta käytöksestään, tosin alkuun ei suostunut edes vilkaisemaan koko paperilappuseen päin, sen verran loukkaantunut oli hoitajille näiden tekosista. Melko pian kuitenkin uni voitti ja Täpä veteli tunnin verran sikeitä verikokeen tuloksia odotellessa.

Tulokset tulivatkin aikanaan ja lääkäri oli kovasti huolissaan, crp huiteli 131 paikkeilla ja valkosolutkin olivat koholla (20,5). Hemoglobiini sitä vastoin oli matala, vain 98, mutta sehän olikin tiedossa näin niukalla ruokavaliolla. Määräys tuli käydä varmuuden vuoksi keuhkokuvassa ja sinne lähdimmekin heti. Lääkäri oli eri kuin se, mikä meidät otti vastaan mutta vieläkin ystävällisempi kuin aikaisempi. Röntgenosastolla odottelimme taas hetken omaa vuoroa ja sitten juuri heränneen pojan kanssa kuvattavaksi. Täpsä oli ilmeisesti niin kauhusta jäykkänä ettei tajunnut edes huutaa, kun röntgenhoitaja nappasi hänet mukaansa minun laittaessani suojaessua päälle. Katseli vain silmät pyöreinä kun asettelimme poikaa oikeaan asentoon ja hoitajat valmistelivat laitteita. Kuvat olikin nopeasti otettu ja pääsimme ne mukanamme takaisin päivystykseen. Äskeinen lääkäri oli käskenyt tulla koputtelemaan ovelle heti toimenpiteen jälkeen ja pääsimmekin hänen juttusilleen melkein samantien.

Kuvissa ei näkynyt varsinaista keuhkokuume-löydöstä, mutta lääkäri halusi varmuuden vuoksi laittaa Täpsän vielä lastenlääkärin tarkastettavaksi. Siispä sinne jonottamaan! Aika alkoi käydä pitkäksi ja kello tikitti jo kahdeksaa, mitään en koko aikana ollut syönyt. Täpä sentään sai maitoa aika ajoin. Tässä vaiheessa vielä arvelin meidän pääsevän yöksi kotiin... Vaille yhdeksän hoitaja mittasi kuumeen, 39,2 korvasta edelleen vaikka pari tuntia aiemmin oli saanut lääkettä. Lääkäri otti vastaan vähän yhdeksän jälkeen ja huolellisesti tutkikin! Kyseli ulkomaanmatkoista ja ihottumista ja allergioista ja kaikesta, mikä voisi auttaa diagnoosin tekemisessä. Esitti sitten muutamia vaihtoehtoja mahdollisesta oireiden aiheuttajasta ja suositteli jäämään yöksi osastolle. Enpä siinä vaiheessa laittanut vastaan, uni painoi silmää eikä Täpsäkään mikään terve selvästi ollut. Niinpä seuraava vaihe oli laittaa kanyyli pieneen käteen ja voi sitä surkeutta kun suonta ei tahtonut alkuun löytyä. Aikansa kaiveltuaan lääkäri sen paikalleen sai, otti vähän lisää verinäytteitä ja peitteli sitten kanyylin siteellä piiloon uteliailta käsiltä.

Hoitaja vei meidät osastolle ja koska potilaita oli vähän, saimme aivan oman huoneen käyttöömme. Täpsä-parka oli aivan ihmeissään, ei oikein malttanut asettua muualle kuin syliin ja olokin oli kurja. Hänet laitettiin tiputukseen yöksi kuivumisen estämiseksi (ei oikein tahtonut juoda kunnolla) ja pikkuhiljaa poika pääsi unten maille. Tervetullutta vaihtelua se oli minullekin! Pienen iltapalan sain onneksi talon puolesta, ei tarvinnut ihan nälissään olla.

Yö menikin sitten hyppien hereillä. Milloin laukkasi hoitohenkilökuntaa huoneessa antamassa lääkettä, milloin mittaamassa lämpöä pojalta, välillä puolestaan Täpsä hyppäytti hereille. Aamukin alkoi turhan aikaisin, jo kuuden jälkeen. Puolisen tuntia sain torkuttua vielä aamusella, mutta olo oli silti kuin haudasta nousseelta, oma flunssani ei ainakaan helpottanut jaksamista. Pyysinkin Panadolia ja yskänlääkettä ja niiden voimin jaksoin sitten hoitaa Täpää loppupäivän.

Aika tuntui pitkältä. Tekemistä oli vähän, lähinnä katselin telkkaria tai tein sudokuja silloin, kun ei Täpää tarvinnut viihdyttää tai kantaa sylissä. Tässä taas huomaa, miten helpolla sitä pääsee kun on useampi lapsi! Sirkustirehtöörin rooli jää minulta pois kotioloissa, nyt sitä vastoin keksin jos jonkinlaista leikkiä pikku-potilaalle ja olin illalla aivan uuvuksissa. En ymmärrä miten yhden lapsen vanhemmat jaksavat ;) Päivän mittaan Täpsä sai antibioottia suoneen muutaman kerran, kuumelääkettä tiheään ja muutoin sitten vain oltiin ja paranneltiin. Nestetankkausta ei onneksi tarvinnut jatkaa enää aamulla.

Jossain vaiheessa päivällä jätin Täpsän hoitajien kanssa vastalauseista huolimatta siksi aikaa, että sain käytyä miehen kanssa kaupasta itselleni ruokaa. Sairaalasta kun ei evästä saanut kuin lapselle. Oli helpotus käydä vähän jossain ilman poikaa, kun hän muuten roikkui metrin säteellä minusta koko ajan. Ihanista hoitajista huolimatta hän ei viihtynyt hetkeäkään ilman äitiä vaan vierasti kaikkia enemmän tai vähemmän. Pelkäsi varmaan, että taas tulee joku muka-kiva täti ja tekee jotain kamalia kokeita tai antaa pahanmakuista lääkettä. Kauppareissu sujui kuitenkin hyvin, huuto tuli vasta kun palasin takaisin.

Viime yö meni jo hieman paremmin. Edelleenkään en alkuyöstä saanut nukuttua kun huoneen ovi kävi koko ajan, mutta puoli kolmesta kahdeksaan koisasimme Täpsän kanssa kumpikin kuin pienet possut. Aamulla nousikin eri tavalla virkeä poika sängystä, höpötteli ja leikki kuin ei mitään :) Ruokakin maistui jo, tosin erinäisten huijauskeinojen avulla. Lääkärikierrolla tohtorimme kertoi pojan tulehdusarvojen laskeneen 77:n, mutta viljelyvastauksia vielä odoteltaisiin. Rukoilin kuitenkin kotiinpääsyä ja lääkäri sitten siihen myöntyi luvattuani, että tuon pojan vielä aamulla antibioottia saamaan osastolle. Kolmen aikaan saimme vielä yhden satsin lääkettä ja sitten toivotteli hoitaja hyvää loppupäivää ja tervetuloa huomenna takaisin, toivottavasti vain käymään ;) Vapaudentunne oli huumaava liki kahden sairaalassa vietetyn päivän jälkeen, olisi tehnyt mieli halata puita mikäli vaan olisin kehdannut.

Nyt poika leikkii tuolla hyväntuulisena, kertaakaan ei ole tarvinnut viihdytystä keksiä tässä tunnin aikana. Sisarukset ja koirat hoitavat sen puolen tehokkaasti ;) Kohta katsomme maistuuko ruoka kotona yhtään paremmin kuin sairaalassa, jotain pitäisi saada menemään ettei tarvitse uudestaan tiputukseen asti lähteä. Diagnoosia odotamme siis huomiseen asti enkä tiedä tuleeko vastausta vielä sittenkään, mikäli viljelytuloksissa ei mitään erikoista näy. Pääasia kuitenkin että poika on taas terve ja iloinen oma itsensä :)