Sellaista pyöritystä on olleet viime päivät, ettei juurikaan ole jaksanut blogata. Jantta olikin jo huhuillut kuulumisia joten tässä niitä tulee.

Täpsä aloitti tänään hoitotaipaleensa ja hyvin oli mennyt. Aamulla vein pojan päiväkotiin ja heti ensimmäisenä hipsi taaperoinen leikkimään pikkuautoilla eikä suostunut edes vilkuttamaan. Ei kuitenkaan jäänyt itkemään perään, joten hyvillä mielin jätin muruseni Heli-tädin hoivaan. Itse suuntasin kotiin aamupalalle, jota en ehtinyt ennen lähtöä syömään ja soittelin työkkäriin, josta kehoitettiin tulemaan paikan päälle näyttäytymään. Kymmenen maissa olin kaupungissa, mutta vuoronumerosysteemillä jouduin odottamaan paikan päällä liki tunnin ennen työntekijälle pääsyä. Käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Lähinnä vain kirjattiin ilmoittautumiseni koneelle, setä tiukkasi todistuksia (hoitovapaan päättymisestä ja taannoisesta lukiosta eroamisestani, ei riittänyt pelkkä sana ja opintokirjan ote) ja varasi uuden ajan samalla vuoronumerosysteemillä 2,5 viikon päähän. Samalla sain tiedon, etten päässyt hakemalleni kurssille, koska hakijoita oli niin paljon. Olisihan tuosta ollut kiva tietää aiemmin... Nyt sitten täytyy tehdä vara-vara-suunnitelma, mikä se sitten lieneekään. Kotiin en enää halua jäädä, mutta mitään sopivaa kurssia ei ole ennen syksyä alkamassa. Lähinnä nyt mietiskelen oppisopimusta, mutta paikan etsiminen voi olla kovan työn takana. "Oikeisiin töihin" en ilman ammattia varmaankaan pääse, koska mikään Mäkkärin kassa ei tule kyseeseen kohdallani.

Jotenkin tuntuu taas kuin haahuilisi tyhjän päällä. Ei mitään tietoa tulevaisuudesta, rahavirta katkesi kun lakkautin kotihoidontuenkin Täpsän mentyä hoitoon. Olin liian varma pääseväni edes toiseen hakemistani paikoista. Enää en kuitenkaan poikaa hoidosta pois ota, sillä tuskin saisimme uudestaan paikkaa samaan päiväkotiin, jossa isommat jo käyvät. Täytyy vaan keksiä jotain muuta. Positiivisena puolena sentään on se, että hoitopäivien aikana (alkuun S on vain kolme päivää viikossa hoidossa) saan rauhassa soitella mahdollisiin työpaikkoihin tai vaikka käydä niissä ilman pikkutakiaisia. Tosin en tiedä, miten kauan tätä iloa riittää, sillä ensimmäinen potilas on jo huomenna jäämässä pois hoidosta flunssan takia... Eiköhän nuo muutkin taudin ennemmin tai myöhemmin saa. Artturi siis sairastaa, oli jo eilen yskäinen ja räkäinen ja nyt illalla kuumetta oli 38,5C.

Ilonaihettakin lähiviikoille onneksi on. Koiramamma senkun paisuu ja pullistuu, pentuset mylläävät vilkkaasti masussa ja niitä tuntuu monta! Kovasti nyt toivomme kaiken menevän hyvin, pentujen syntyvän normaalisti ja elävinä. Ihanaa päästä nuuskuttelemaan vauvantuoksua, silittelemään uutukaista turkkia ja ihastelemaan vaaleanpunaisia varpaita, masuja ja kuonoja! Kun vaan kaikki menisi hyvin...

Elämä ei koskaan saa olla itsestäänselvyys. Sen kun muistaisi. Pienen Lyyli-tytön lyhyen elämän seuraaminen kosketti ja hiljaa mielessäni rukoilen voimia ja jaksamista hänen perheelleen suuren surun keskellä. Ja kiitän nöyränä omista rakkaistani, jotka saavat olla täällä ilonamme. Osaisinpa näyttää ja kertoa heille, kuinka paljon heitä rakastan...