Tulin kirjoittelemaan kuulumisia ja mikä määrä kommentteja pölähtikään vastaan! Sanonpa vaan WAU! Kiitos kaikille, ihan noista kehuista punastuu :)

Syy, miksi olen viime päivät ollut niin hiljainen, löytyy viiden vuoden takaa. (Synnytyskertomuksia inhoavat, lopettakaa lukeminen tähän)

Olin kärvistellyt jo useita viikkoja supistusten kourissa ja olipa kohdunsuu lähtenyt aukeamaankin rv 32 lähtien, joten ihan hissukseen elelin loppuajan. Tutkimuksia tehnyt kätilö oli aivan varma että vauva syntyy reippaasti ennen aikojaan, mutta niin vain neiti pysyi tiukasti masussa rv 39 asti...

Rv 39+1 (ke 10.10.2001)

Päivä meni tavallisesti, ottaen supistuksia vastaan ja tuskastellen oloa. Illalla katselimme miehen kanssa Teho-osastoa ja tuolloin tunsin muutamia säännöllisiä supistuksia. En kuitenkaan kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota, olihan tuollaisia tullut jo pitkän aikaa ilman synnytyksen käynnistymistä.

Rv 39+2 (to 11.10.2001)

Ehdin nukkua kolmisen tuntia, kun aamuyöstä heräsin tujumpaan supistukseen. Kello oli jotain kolmen pintaan enkä tietenkään saanut enää unta, joten hipsin nukkuvan miehen vierestä keittiöön syömään. Parin leipäpalasen myötä olo virkistyi ja supistukset tulivat hissukseen noin vartin välein, mutta selkeästi aiempaa reippaampina. Valvoskelin siinä ja otin aaltoilevaa kipua vastaan nojaillen sohvaan ja tuijotellen aamuyön chattia, josta en muista yhtään mitään ;)

Kuuden aikaan alkoi tuntua, että josko lähtisimme käymään näytillä varmuuden vuoksi, kun en ensisynnyttäjänä tiennyt miten kovasti supistusten kuuluisi koskea. Isäntä lenkitti koirat ja itse pakkailin sairaalakassin loppuun ja seitsemän maissa ajelimme kirpeässä syysaamussa sairaalaan. Perillä minulle tehtiin sisätutkimus, mutta valitettavasti tilanne oli edelleen epäkypsä kivuista huolimatta. Pääsimme kuitenkin osastolle odottelemaan synnytyksen käynnistymistä ja kymmenen aikoihin, supistusten koventuessa ja muuttuessa selkeästi säännöllisemmiksi, sain kipuihin petidiini-piikin. Sen luvattiin joko lopettavan supistukset tai sitten käynnistävän synnytyksen kunnolla.

Piikki teki todella huonon olon ja syömäni lounas tuli melko pian ulos. Sain kuitenkin hitusen aikaa levättyä kipulääkkeen ansiosta. Yhden aikaan vessassa käydessäni sitten hulahtivat lapsivedet pitkin lattioita, joten kätilöille tuli kiire etsiä pyyhkeitä ettei kukaan liukastuisi ;) Tästä alkoivatkin h*lvetilliset kivut ja tuntui etten kykene edes WC:stä poistumaan omin avuin. Supistusten välissä pääsin kuitenkin vaihtamaan osastoa ja kipittelin omin jaloin synnytyssaliin. Mies lähti tässä välissä käymään kotona koiria lenkittämässä ja minä tuskailin salissa kipujen kourissa. Sattui todella kovasti! Anestesialääkäri tilattiin epiduraalia laittamaan, mutta odottavan aika oli julmetun pitkä.

Aikanaan lääkäri kuitenkin tuli ja mieskin jossain välissä ilmestyi takaisin. Puudutetta laittaessa kamalinta oli olla kyljellään supistuksen aikana, mutta onneksi lääkärillä ei ollut niin kiire ettei olisi ehtinyt odottaa sen menevän ohi. Piikin pistämisen en muista sattuneen ollenkaan. Melko pian puudutteen laiton jälkeen alkoikin taivaallinen olotila, mihinkään paikkaan ei koskenut ja sain jopa tunnin verran nukuttua! Puoli neljän - neljän välissä alkoi pikkuhiljaa taas tuntumaan kipuja ja kohdunsuukin oli avautunut neljään mennessä täysin. Ponnistelu aloitettiin, kun tarvetta alkoi tuntua ja hienosti vauva laskeutui. Aika tuntui ikuisuudelta, mutta vain 19 minuutin ponnistamisen jälkeen syntyi maailmaan reippaasti huutava pikkuneiti! Muistan vain ajatelleeni miten pieni hän on ja kuinka näyttää aivan kuin hänellä olisi violettia kynsilakkaa pienissä kynsissään. Pisteitä prinsessa sai 9/10/10 eli melko lailla täydellinen neiti <3

Pientä dramatiikkaa saimme kuitenkin kokea heti synnytyksen jälkeen, kun istukkaa ulos painaessa verta tulikin vähän reilumman puoleisesti. Mammalta lähti taju ja verenpaineet huitelivat jossain 80/40 tuntumassa, lääkäriä soiteltiin jo paikalle. Loppujen lopuksi tokenin juuri ennen hänen tuloaan, mutta salissa vietimme useamman tunnin sillä kukaan ei oikein osannut sanoa (tai ei sitä minulle kertonut), mistä moinen johtui. Vertahan menetin noin 1100ml ja punasoluja sainkin sitten pussimuodossa lisää seuraavana päivänä. Lisäyksestä huolimatta hemoglobiini huiteli jossain 80 tuntumassa ja muutaman päivän sain kävellä visusti tukia pitkin, etten olisi pyörtynyt. Hieman noloa kyllä joka vessareissulle pyytää hoitajaa avuksi, saati että olisi itse pystynyt vauvaa nostelemaan... Onneksi osastolla ei ollut neljää äitiä enempää, joten sain todellakin henkilökohtaista palvelua ;)

Prinsessa voi kuitenkin hyvin ja sehän oli pääasia. Kotiin lähdimme opettelemaan uutta arkea viiden sairaalapäivän jälkeen ja nykyään tuo hoikkeli on 103-senttinen, 14,6-kiloinen keijukaisneiti, joka rakastaa tanssimista, kukkia ja perhosia sekä väittää kovasti äidille vastaan joka asiassa. Ajan ratsu se vaan laukkaa... *huokaus*

Synttäreitä olemme siis juhlineet viikonlopun aikana oikein olan takaa. Siivousta ja leipomista riitti, mutta onneksi juhlat ovat nyt ohi taas vähäksi aikaa. Ja sen verran puhkipoikki tästä revohkasta olen, että takuuvarmasti ei minun synttäreilleni ensi kuussa mitään leivota, saati vieraita kutsuta. Tammikuussa sitten taas onkin pojan vuoro olla juhlinnan kohteena. Mutta nyt näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää yötä!